Ajatuksia esityksen taustalla


EPÄKUOLLEESTA

Tämän hetkinen yhteiskunnallinen ilmasto on absurdi kaikkine raivopäisine nettikeskusteluineen ja jyrkästi eri mieltä olevine asiantuntijoineen television asiaohjelmissa. Erittäin absurdilta tuntuvat politiikkojen ja asiantuntijoiden väliset keskustelut, joissa tutkijan diskurssi asetetaan vastatusten poliittisen puheen kanssa. Me elämme aikaa, jolloin on ihan hyväksyttävää sanoa, että sillä ei ole väliä, että onko asia sinällään oikein vai väärin, vaan sillä, että miten asia koetaan. Mikä tahansa mielipide on oikein, koska se on subjektiivinen totuus lausuman esittäjälle. 


Loppujen lopuksi kyse on vain vallasta eli siitä, että kuka tai ketkä saavat oikeuden nimetä asioiden olevan tietyllä tavalla. Kieli luo todellisuutta ja se joka hallitsee diskursiivisen avaruuden, saa luoda haluamaansa yhteiskuntaa ja maalaa haluamansa horisontin. Näennäisesti on kyse eri näkökulmien vastakkainasettelusta, jonka oletetaan tuottavan rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua. Mutta käytännössä päättäjien jatkuva lobbaaminen, rasismi, ääri-ilmaisut ja minä-ja-mun-fiilikset-tyyppinen epäajattelu asetetaan samalle viivalle tutkimustiedon kanssa. Samalla tuotetaan yhä ristiriitaisempia normeja, arvoja ja tiedonkäsitystä korruptoivaa todellisuuskäsitystä, jossa kaikki näkökulmat muuttuvat yksittäisiksi, keskenään samanarvoisiksi mielipiteiksi. Asiasisältöjä olennaisempaa on viestin pinta: affektit, dramatiikka, retoriikka, ulkoasu, volyymi ja intensiteetti. Aina vaan lyhyemmillä kvartaaleilla kauhistellaan, noustaan tai laskeudutaan, elämä on jatkuvaa vuoristorataa ja jatkuvaa kriisitilannetta, jatkuvaa muutosta ja uudistusta. Poliittinen osallistuminen muuttuu säännöttömäksi tunnepornoksi, tiheään järjestetyiksi gallupeiksi ja markkinatutkimuksiksi.


Ja on selvää, että tähän intensiivisen pintaan keskittyvä viestintä ja asioiden valtava huomionhakuisuus tuntuvat, ne tulevat iholle, törmäävät meihin valtavina affektikimppuina.

Asioita todella koetaan jonkinlaisina!

Kauhuelokuvat käsittelevät usein toiseutta hirviömäisenä uhkana yhteiskuntajärjestelmälle. Ja ei pelkästään vain uhkana yhteiskuntajärjestelmälle, vaan myös ihan yksittäisen ihmisen maailmankuville/arvoille. Siksi kuka tahansa vastaantulija on potentiaalinen uhka. Uhka ei ole mihinkään yksiselitteiseen tyyliin tai ideologiaan pukeutunut "Paha", vaan paha voi ilmetä kenessä tahansa. Oleellista on se, että uhka tulee yhteiskunnan sisältä, ei ulkoa. Ei ole ulkopuolista henkilöä tai hirviötä, joka saapuisi tuhoamaan, vaan uhka onkin lähellä. Uhkana on kuka tahansa meistä. Uhka niputetaan massaksi. Muut ihmiset niputetaan samaan kategoriaan, samanlaiseksi massaksi ilman yksilöllisiä piirteitä.

Ja sillä ei ole mitään merkitystä, että onko uhka oikeasti olemassa, vaan kyse on siitä, miten kokemus määrittää sitä minkä kokee totuutena. 

Tämän näytelmän kaksi ihmistä ovat vieneet kokemususkonsa niin pitkälle, että eivät näe enää maailmaa luomansa, tiukasti rajautuneen maailmankuvansa läpi.

Ovatko epäkuolleet he, joita tässä näytelmässä katsellaan ja tarkastellaan? Vai ovatko epäkuolleet nuo kaksi ihmistä, jotka katsovat, ne kaksi, jotka luulevat uhaksi muut ihmiset? 

Esitys heijastelee yhteiskunnan vihaa, siellä olevaa ja siellä koko ajan kehkeytyvää vihaa. On aina vaan vaikeampaa erottaa olennaista epäolennaisesta, sillä mieli ei jäsennä maailmaa enää pelkästään tarinoina ja kiinteinä merkityksinä, vaan hajautuneena, sinne tänne singonneina merkityksinä. Ja kun asiat, sanat, tyylit ja merkitykset ovat kaikki niin ladattuja, ettei niiden väliset erot tahdo erottua kaiken sen affektiivisen kuonan alta, on vaikeaa ymmärtää mikä on oikein ja mikä on väärin. On vaikeaa luoda käsityksiä ja käytänteitä, joiden mukaisesti elää elämäänsä. 

Jos kauhuelokuva näyttää toiseuden hirviönä, niin tässä me näemme kaksi ihmistä, joille yhteisö, kaikki muut toiset, heidän ympärillään näyttäytyvät potentiaalisina hirviönä. Se nimenomaan näyttäytyy, koska sieltä suunnalta ei asetu heille mitään uhkaa, mutta he tuntuvat itse tulkitsevan kaiken uhkaavana. Heille koko muu maailma on uhkaava, heidän vertansa vaaniva hirviö. He eivät hahmota kokonaisuuksia, vaan ovat ikään kuin tilassa, jossa asioita vain ilmenee heidän kykenemättä ennakoida niitä ja niiden seurauksia. Siksi heidän on oltava koko ajan valmiina. Siksi he eivät ehdi ajattelemaan mitään muuta.

Viha, joka ei purkaudu väkivallan tekoihin, joka ei artikuloidu jonain tyylinä tai asenteena, vaan jatkuvana, matalan intensiteetin tuntemuksena, on vaikeampi hahmottaa. Se saattaa jäädä yksilöön kiinni kuin tauti, joka tekee hiljaa työtään. 

Kun keho ja mieli ovat jatkuvasti hälytystilassa, ei ole myöskään edellytyksiä dialogille.